 |
|||||||
 |
Kertomuksia ja juttuja Matinlompololaiset ovat tunnetusti hieman uteliasta ja puheliasta sorttia. Monen kädessä on viihtynyt kynä ja suullinen kertomaperinne elää yhä rikkaana. Tällä sivulla julkaistaan suvun kertomuksia, pakinoita ja hauskoja sattumuksia. Sisällysluettelosta otsikkoa painamalla pääset suoraan kertomukseen. Voit myös rullata sivua alaspäin.
Kuuluisia Matinlompolo-suvun jäseniä Timo
K. Mukka - kirjailija (s.1944 - k.1973) Löysin vanhan asiakirjan, jossa Johan Waara elikkä Vaarasten Jussa antoi kirjallisen luvan sillan rakentamiseen karjanajoa varten. Alun perin Jussan sukunimi oli Sirkka ja hän muutti Ruotsin Ylitorniolta metsänvartijaksi Turtolan pitäjään. Mies avioitui Matinlompolosta Antin talosta syntyisin olevan Maria Johannan kanssa (s.22.7.1854). Pari osti itselleen Käpylänvaaran läheltä silloisen Vaaran tilan n:o 8, jonka perusti alun perin Juho Aaponpoika Harila (s.1804) Pessalompolosta. Vaarasten
tilalla oli niittyjä Levälahden jänkällä, jonne
oli kaivettu ojia suon kuivaamiseksi. Muutamalla kylän tilalla
oli lehmälaitumet Jussan maitten takana, niin niiden kuljettamiseksi Jotta asia olisi varmalla pohjalla, tehtiin kirjallinen sopimus, jonka laati silloinen ”kyläsihteeri” Aukusti Waaraniemi. Sopimukseen on merkitty todistajiksi Poikkijärvellä asunut Ales Kuusijärvi (Mäki), sekä Kukkulan Salkon poika Juho, joka osti Poikkijärven tilan Alesilta. Kumpikaan todistajista ei ollut kirjoitustaitoinen, joten allekirjoitukset kirjoitti Aukusti, ja ne varmistettiin todistajien puumerkeillä. Penkonniemessä
18.2.2010
Tositarina kaihin parannuksesta Ennen vanhaan kärsittiin kaikenlaisista vaivoista, ja hoitokeinot olivat alkeellisia. Kylissä oli kansanparantajia, kuppareita, ja puoskareita, ja hoidot perustuivat enemmän luuloon kuin tietoon. Kerron teille nyt tositarinan, jonka olen kuullut edesmenneeltä enoltani Otto Harilalta. Mutta ensin pätkä talon historiaa, jossa yritettiin parantaa kaihia onnettomin seurauksin. Heikin talossa vuonna 1781 syntynyt Iisakki avioitui Kreeta Erkintytär Saukko-ojan kanssa. Pari sai torpan Kuusijärvestä, mutta perimätiedon mukaan vaimo piti paikkaa synkkänä korpena, ja niin he muuttivat takaisin Matinlompoloon. Talo tehtiin vastapäiselle rannalle Iisakin kotitaloa, ja tila sai nimen Kuusijärvi eli Poikkijärvi n:o 4. Käynti Kuusijärvessä jätti muistoksi nimen, joka jäi käyttöön myös myöhemmille sukupolville. Kreeta-vaimo ei ollut tyytyväinen uuteenkaan asuinpaikkaan, ja niin Iisakki myi tilan Mikael Konttajärvelle vuonna 1832, ja muutti mäkitupalaiseksi appensa maille Pelloon. Mikael
Konttajärven vaimo oli syntyisin Rovaniemeltä, nimeltään
Ulriika Juhontytär Kangas. Heille syntyi 7 tytärtä. Perimätiedon
mukaan Mikael antoi tilan vanhimmalle tyttärelleen Margareetalle,
joka jäi vanhaksi piiaksi, samoin kuin joku muukin tyttäristä.
Kun työnteko ei joskus maittanut, otti mies förskottia tukkikauppoja vastaan, mutta rahat hupenivat. Sitten tuli maksun aika, ja Salkko päätti myydä osan tilasta Lampsijärvellä syntyneelle Ales Mäelle, joka otti sukunimekseen Kuusijärvi. Salkko kuitenkin korjasi nuorempana tehdyt virheensä, ja rakensi Kukkulan talon. Myös Poikkijärvi ostettiin myöhemmin takaisin perheen Juho-pojan toimesta. Mutta mennään sitten itse asiaan, eli kaihin parantamiseen. Ales Mäki-Kuusijärvi asusteli perheineen Poikkijärvellä. Elon illassa miehen näkö alkoi heikentyä, mutta vireä luonto ei antanut periksi. Hän yritti selviytyä töistään kuten ennenkin, mutta näkö huononi edelleen. Tuli kesä ja talon muu väki lähti luonnonniitylle heinäntekoon. Koska isäntä ei nähnyt muuta kuin suuremmat esineet, hän jäi vastahakoisesti kotiin. Mieli teki mennä tutulle niitylle, mutta se ei enää onnistunut, ja se suututti miestä. Ales sai vieraan, kun ”Antin Iikka” eli Alatalon isäntä käveli pirttiin. Hän aisti alakuloisuuden ja tiesi mistä se johtui. Iikka oli uskovainen mies, joka kastoi lapsia ja toimitti muitakin hengellisiä asioita. Hän ymmärsi ikätoverinsa sairautta. Aikansa poristuaan miehet keksivät keinon, jolla samentuneet silmät saataisiin kuntoon. He tiesivät, että jos kaivovesi oli sameaa, niin se kirkastettiin kalkilla. Jospa se toimisi samalla tavalla silmässäkin, jonka pinnalla oli vettä, mutta kaihi samensi sen. Iikka
oli vastustanut ajatusta, sillä hän aisti vaaran. Viimein
hän oli myöntynyt ja haki hyppysillään lääkettä
tallin porstuasta. Ales asettui sänkyyn selälleen ja sammuttamatonta
kalkkia laitettiin molempiin silmiin. Lääke toimi, mutta ei
toivotulla tavalla, sillä se poltti kuin kekäle. Lääkittävä
oli huutanut, että tuo vettä silmät palavat. Ja paloivathan
ne viruttelusta huolimatta. Iikka sai ensin syyt päällensä,
mutta asia selvitettiin ja miehet kantoivat vastuunsa onnettomasta lopputuloksesta. Penkonniemessä
pakkaspäivänä 17.2.2010 Ohrarieska on perinteinen lappilainen leipä, jonka päällä maistuu esimerkiksi graavilohi vallan mainiolta. Sitä söivät esi-isämmekin täällä kairassa, sillä ohra oli ainut menestyvä vilja näin pohjoisessa. Koska leipominen on yleensä naisten hommeleita, niin päätin itsekin kokeilla, millaista ohrarieskaa lapinmies saa aikaan. Ensin meni pari kolme taikinaa harjoittellessa. Rieskat olivat muuten hyviä, mutta sitkeitä. Kuohkean rieskan aikaansaaminen ei ollutkaan niin helppoa. Mutten sitten tärppäsi tällä reseptillä, ja lopputulos oli hyvä niin maultaan kuin ulkoisestikin. Jos haluat kokeilla, niin ohje on tässä. noin
1 litra kylmää vettä Sekoita vispilällä aineet hyvin, jotta siitä tulee vellimäinen seos. Ota Sunnuntai täysjyväohrajauhoja, lisää niitä hiljalleen kunnes taikina on sopivan pehmeä, mutta leivottava. Jos taikinasta tulee liian kova, lisää vettä. Kovasta taikinasta tulee kovaa leipää. Ennen kun alat tekemään taikinaa, väännä uuni 300 asteeseen ja laita pelli kuumenemaan uunin sisälle. Ja sitten leipomapöytä esille, johon laitetaan vehnäjauhoja. Pehmeä taikina tarttuu nimittäin helposti kiinni pöytään. Tee taikinasta noin puolen sentin vahvuisia rieskoja. Alapuolelle tulee harva "tärppäys". Käännä leipäpelkalla rieska toisinpäin ja tee tiheämpi tärppäys ristiin, ja eiku uuniin. Älä vaihda pelliä paistamisen aikana, vaan anna kuuman pellin olla uunissa koko ajan. Kypsä rieska otetaan pois ja uusi tilalle, ettei pelli jäähdy. Rieska on kypsä, kun sen "silmät" alkavat ruskettua. Laita paistettu rieska voipaperikääreeseen ja ympäröi "paketti" vaikkapa puhtailla pyyhkeillä. Ja kun uusi tulee uunista, laita se myös kääreeseen, jotta leivät pysyvät pehmeinä eivätkä kovetu. Ja kun urakka on tehty, ota jääkaapista voita ja graavilohta ja nauti sitä lämpimän rieskan päällä. Nam ! Ei yhtään vaikeaa miehillekään - kokeilkaa. Jauhojen suhteen paras ylivoimaisesti paras tulos tuli reseptissä mainitulla ohrajauholla. Jovain! Isoisäni Benjam Waara ei ikänsä eikä terveytensä puolesta osallistunut sotaan, mutta puuhaa riitti kotirintamalla. Sanava ja aikaansa seuraava mies hankki Lankojärven ensimmäisen ”raatioapparaatin”, josta kyläläiset kävivät kuuntelemassa uutisia sodasta. Tuo ihmeellinen laite välitti kuulijoilleen tietoja siitä, missä kulloinkin käytiin kiivaimpia taisteluja. Nuo uutiset otettiin vastaan pelonsekaisin tuntein, jos sillä suunnalla oli mukana tuttuja miehiä. Koska oli sota, niin sen ilmiöitä nähtiin toki myös kylällä. Sodan loppuvaiheessa se melkein tyhjeni asukkaista, koska heidät evakuoitiin Ruotsiin. Muutamia uskaliaita jäi kuitenkin käskyistä huolimatta, ja he selvisivät kekseliäisyydellään pahimman yli. Ennen evakkoon lähtöä kylä eli arkista elämäänsä, jota varjosti alituinen pelko tulevasta. Heinät tehtiin niin kuin ennenkin, toki ilman väkevämpää miesvoimaa, joka oli komennettu rintamalle. Samoin kylvettiin vilja ja perunat, sekä hankittiin polttopuut talven varalle. Eli periaatteessa mikään ei ollut muuttunut, työt tehtiin entiseen malliin. Jos radion kuunteleminen tuntui ylelliseltä nautinnolta, niin toinen huomattavasti tavallisempi nautinnon muoto oli saunominen. Sen lämmittäminen ja kylpeminen sai ihmisten ajatukset pois edes hetkeksi sodasta. Elettiin syyskuun loppua 1943. Benjam lämmitteli pienoista ”sisälle lämpiävää”, koska oli lauantai-ilta. Hirsistä tehty ja punamultavärin saanut sauna sijaitsi lähellä taloa metsän reunassa. Sen vierestä johti polku Huttuseen, jossa asusteli Mikko-vainaan leski Miina. Illan hämärtyessä ”Penkko” lähti saunaan ennen muita, koska hän oli kova löylymies. Flanellisissa alushousuissa ja loppakengässä mies asteli kohti saunaa lyhty kädessään. Kainalossa oli rullalle kääritty pyyhe, jonka sisällä oli partakuokka. Hiljaisuuden rikkoi Lankovaaran takaa kuuluva katkonainen lentokoneen ääni, joka voimistui hetki hetkeltä. Penkko pysähtyi ja etsi silmillään äänen aiheuttajaa. Toki saksalaisten pommikoneita näkyi taivaalla päivittäin, sillä ne lensivät kylvämään tuliaisiaan Muurmanniin. Meteli kovenee ja vaarat raikuivat moottorin äänestä. Viimein mies näkee puunlatvojen tasalle ilmestyvän tumman möhkäleen, josta jää savujuova ja kipinöitä. Korvia särkevä pauke ilmoittaa, että se oli matkansa päässä. Viimeisillä voimillaan se lentää jänkän yli ja katoaa näkyvistä. Ääni kuuluu vielä hetken ja loppuu yhtäkkiä. Tuli hiljaista, putosiko se maahaan? Saunan jälkeen Penkko tuli pirttiin ja selitti muillekin, jotka myös olivat kuulleet saksalaiskoneesta lähteneen kovan äänen. Hän puki näkemänsä sanoiksi näin. - Soli ryssä taas ampunu yhtä pirua, ko se krassasi jänkkää myöten Moinajärhveen käsin. Isännän arvio oli oikea, sillä kone oli tehnyt hätälaskun Moinajärven päässä, jossa se purettiin osiksi saksalaisten toimesta ja vietiin pois. Saunamatkalla voi siis kokea kaikenlaista - etenkin sota-aikana. Penkonniemessä
18.11.2009 Kerron teille itselleni kerrotun tarinan, joka liittyi aikanaan maalaiselämään. Kyläpappeja, lapsenpäästäjiä, verenpysäyttäjiä ja pärekorintekijöitä oli joka kylässä, mutta oli eräs tehtävä, jota kylässä suoritti ainoastaan yksi mies. Tehtävä oli lajissaan niin harvinainen, ettei sen suorittajaa ollut joka kylässä, ehkä ei jokaisessa pitäjässäkään. Ja tuskin kaikista olisi ollut siihen tehtävään lainkaan, koska se oli raakuudessaan ylivertainen. Lankojärvellä sen sijaan oli tuo pelonsekaisia tunteita herättävä mies - jaaransalvaja. Harmaassa pikkupirtissään asuva äijä oli suuren perheen isä, ja hän kierteli toukokuussa isäntien tilaamana kuohitsemassa kylällä pässejä, elikkä kansankielellä jaaroja. Useilla tiloilla pidettiin karjan ohella myös lampaita, jotka vietiin koko kesäksi metsään laitumelle. Tavallisesti kahden talon lampaat kuljetettiin samaan paikkaan, ja lankojärviläisten omimia vaaroja olivat siihen aikaan Pallistaja, Repovaara ja Moinavaara. Toki muitakin vaaroja pidettiin laitumina. Ennen juhannusta katras kellokkaineen kuljetettiin perille ja päästettiin vapaaksi. Jotta omistajat tuntisivat kesän jälkeen omansa, lampaiden korviin tehtiin puukolla merkki, samaan tapaan kuin poroillakin. Kesän aikana syntyneet karitsat seurasivat emoaan, joten ne oli helppo tunnistaa. Mutta ennen kuin lähdettiin kesälaitumille, kierteli kylässä jaaransalvaja. Kuohinnan tarkoituksena oli saada jaarat kykenemättömiksi suvunjatkamiseen, mutta salvamisessa ei ollut kyse ehkäisystä. Kun vihreät metsät olivat täynnä kaikenlaista herkkua, niin isäntien mielestä salvettu jaara lihoi syksyyn mennessä paremmin, kuin normaaleilla työkaluilla varustettu pässi. Sillä saattoi olla kesän aikana muutakin tehtävää kuin syöminen ja lihominen. Yleensä vanhemmat jaarat joutuivat tuon epäinhimillisen käsittelyn kohteeksi, ja muutama nuorempi jätettiin katraaseen siemenpuuksi. Kuinka
jaarat salvettiin toukokuussa 1935 eräässä talossa, näkijä
kertoi minulle näin. Tarkan ajankohdan määrittelin Matinlompolon
sukukirjan avulla, koska talon tyttärelle oli samoihin aikoihin
syntynyt esikoinen. Erään paikalla olleen ulkopuolisen mukaan eläimen silmät olivat kääntyneet nurinpäin ja ääretön tuska purkaantui huutona ja korinana. Hän oli järkyttynyt näystään, ja sanoi muistavansa loppuelämänsä jaaransalvamisen. Se oli kauheaa katseltavaa, eikä hän ollut koskaan kuullutkaan, että sellaista tehdään. Tämä kertomus on totisinta totta entisajan keinoista lihottaa pässejä salvamalla. Tulkoon tämä dokumentti julkaistua jälkipolville, millä tavalla ihmiset saattoivat kohdella eläintä toteuttaessaan omia mielihalujaan. Tarina ei kerro muistivatko syöjät kotieläimen kärsimiä tuskia syödessään talvella rasvaista lihakeittoa. Miten nautittava heti se oli, sitäkään ei kerrota? Josko syöjät muistivat edes koko jaaraparkaa? Penkonniemessä
marraskuun 6 päivänä 2009 Meän sukujuhlahan päätethiin jo kesälä 2008 pittää heinäkuussa 2009 Pellossa. Varasimma jo silloin jäähallin ja ruokalan, ettei joku muu pillaa meän suunitelmia. Valithiin juhlatoimikunta, joka talven ajan suunnittelu sukujuhla-asioita. Mie haalin kokhoon talkooporukkaa suvun piiristä ja hyvin se totteutuiki. Sukujuhla päätethiin alottaa Heikin törmältä Matinlompolosta ja jatkaa juhlaa Pellossa lauantaina. Meilä oli työjaosto, joka koostu muutamasta henkilöstä ja oli koko ajan yhteyessä toissiinsa. Viiminen viikko ennen juhlaa oli kyllä säpinää. Puhelin soi koko ajan. Mie haaveilin 200 viehraasta ja äkkiä väkeä oliki tulossa paljon enämpi, mutta met olima varrautunheet. Vaimot piti Lompolossa leivontatalkoot ja mie leivoin kotona. Tiistaina aloima porukalla laittamhaan jäähallia juhlakunthoon. Pesimä 326 toolia ja toima koivuja ja luononkukkia, että kolkko halli tulis kauhniimmaksi. Käytimä myös hallaharsoa ja rastasverkkoja. Mie jännitin alkaako perjantaina sathaan vettä, koska se olis huono asia meän ulkoilmajuhlale Matinlompolossa. Väki ei oikein mahtus sisäle. Heikilä ei ole sähköä ja vettä, mutta kaikki saathiin pellaahmaan ko näki vain vaivaa ja käytti järkeä. Perjantaina keitimä 160 + 10 litraa kuppia kahvia ja laitoma vaimojen kansa pöyän koivujen alle esi-isämme pihala. Kaikki pullat olima itte talkoila leiponheet. Marja-Leenan kakut ja Rauhan kääretortut katosit hyvin äkkiä. Saeki käväsi ja satheenkaariki oli kuulemma näkyny, mie en keriny sitä nähä. Petri Matinlompolo soitti haitaria ja Piia ja Jonna laulot kauhniisti. Sitte serkkuni Niilo paljasti muistolaatan, joka oli kiini kalliokivessä aivan talon päässä. Tunnelma oli oikein juhlalinen ja väkeä sankasti ympärillä. Äkkiä mie huomasin, että yhteislaulun monistetut sanat olit jossaki, mutta missä? Net olit jossaki vaihheessa ollut mulla. Tuomo Waara kerto paikan historiaa. Välilä joima kahvia ja sitte lauloma koko porukka yhessä, ja net sanakki olit tallessa. Juneksen Matti laulo tosi hienola äänelä. Tilasuus loppu ja met vielä lähimä Jäähallile porukalla viimeistelehmään aamuksi kaikkea. Yö jäi lyhkäseksi. Lauantaina oli aika viileä ilma ja hallila oli kylmä, aivan palelsi kesävaatheissa. Juhlaväki alko tulehmaan heti yheksän jälkheen tasasena virtanan. Jumalanpalvelus alko yheltätoista; Elina Koivisto ent. Korteniemi saarnasi ja Vanhan Ville oli kanttorina. Tuomo Waara ja mie luima Raamatun tekstiä. Huomasin, että virret olis pitäny monistaa. Harva oli huomanu ottaa virsikirjan matkaan. Elina veisasi kauhniila äänelä ja virret olit tuttuja. Petri Matinlompolo soitti hanuria, Daniel Sandström laulo ja Paavo Niva myös. Unski Matinlompolo piti juhlapuhheen, mikä ei jättäny kethään kylmäksi. Hallissa ilmapiiri lämpeni ja nauru raikas. Tuomo Waara juonsi koko homman ja kerto myös suvun historiaa. Juhlassa muistethiin Leena Harjua, Tuomo Korteniemeä ja Kaija Bergmania. Tuomo luki Lauri Matinlompolon lähetäämän kirjetervehyksen. Lauri juuri oli se henkilö, joka laitto sukututkimuksen alule ja siittä oli hyvä toisten jatkaa hyvältä kivijalalta. Ruokailu oli ravintola Helmessä ja sieläpä oliki lämmin halhiin verrattuna. Sitten vielä arvoima palkintoja joita olima saahneet lahjotuksena. Lopuksi tarjosimma kahvit jäähallissa. Juhlaväkeä oli eri puolilta Suomea ja Ruottia: Sallasta, Tamperheelta, Hämheenlinnasta, Ikaalisista, Helsingistä, Tukholmasta, Kirunasta, Luulajasta, Piitteosta, Göteborgista ja vaikka mistä. Met piimä myös sukukokkouksen, jossa valithiin uusi hallitus: Niilo Matinlompolo, Kaija Bergman, Unto Matinlompolo, Martti Pieskä, Hannele Lantto, Unto Salmijärvi, Seija Kolehmainen, Paavo Mantere, Tuomo Waara, Laila Vaattovaara. Asiantuntijana ulkopuolisena Tuomo Korteniemi. Hallitus pittää järjestäytymiskokkouksen syyskuussa. Kokonaisuuessa juhlasta jäi mukava maku. Hiomista olis vielä ollu, mutta tämähän oli vasta ensimäinen sukujuhla. Seuraava sukujuhla on neljän vuen päästä. Sen paikka päätethään myöhemin. Kiitokset vielä kaikile essiintyjille, juhlaviehraile, työporukalle ja sponsoreile. Teimä yhessä ikimuistettavan ja lämpimän juhlan! Terhveisin, Amerikan sukulaisia Pellon Orajärvellä Ensi vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Isak Leonard Mukka lähti 20-vuotiaana nuorena miehenä Amerikkaan leveämmän leivän perässä. Kun keräsin Mukan perheen tietoja sukututkimukseen, olikin haaste löytää Leonard Mukan jälkeläisiä Yhdysvalloista. Minulle vastasi Kathryn Hodor, joka oli Leonarsin tyttärentytär. Päädyimme kolmen vuoden mielenkiintoiseen kirjeenvaihtoon. 28. elokuuta 2008 olin mieheni kanssa vastassa Rovaniemen tienvarressa Kathrynia ja hänen kahta aikuista lastaan Timothya ja Jessicaa. He olivat ensimmäistä kertaa Suomessa. Pelkäsin kielivaikeuksia, mutta yllättävän hyvin selvisimme. Tarjosin vieraille lappilaista kotiruokaa, poronlihaa ja hilloja. Seuraavana päivänä saapui Kathrynin serkku Rodney Waara vaimonsa Maggien kanssa. Rodneyn isän sukujuuret ovat Kuusamossa. Maggiella oli sukulaisia Kurikassa ja Kauhavalla. Lauantaina 30.8. vietimme Mukkapäivää Orajärvellä. Manta ja Isak Mukan jälkeläisiä oli tullut yhdeksästä eri perheestä. Väkeä oli paikalla yhteensä 45 henkeä. Kahvistelimme ja keskustelimme tulkkien välityksellä – ja kyllä juteltavaa riittikin! Amerikan vieraat kertoivat elämästään ja myös isovanhemmistaan. Valokuvia otettiin tosi paljon. Vieraat kävivät sukulaistensa kodeissa ja tietenkin isoisänsä synnyinpaikalla. Myös hautapaikat kierrettiin sekä vierailtiin Pellon kirkossa. Timo K. Mukan näyttelyyn tutustuttiin Pellon kirjastossa ja Tuuli Mukan taidenäyttelyyn Rovaniemellä. Taidepitoinen ohjelma sai jatkoa, kun vierailijat tutustuivat Pekka Syväniemen Oranki Art –ympäristötaiteeseen. Eero Mäntyrannan museo oli myös mielenkiintoinen vierailukohde. Maggie ja Rodney kävivät aina Pajalassa asti Ruotsin puolella. Vierailijoiden seikkailut eivät loppuneet Lappiin, sillä Kathryn suunnisti lapsiensa kanssa Helsingin kautta Pietariin. Rodney ja Maggie poikkesivat Haukiputaalle ja sieltä Helsinkiin. Uskonkin,
että vieraillemme jäi mukavat, lämpimät muistot
matkastaan pappansa kotitanhuville ja omien sukulaistensa luokse. Olin
itsekin todella iloinen tästä tapahtumasta, kun sain vihdoinkin
tavata kaukaisen kirjekaverini. Ja onhan meillä sama esi-isä
Heikki Heikinpoika Matinlompolo ja esi-äiti Malin. Ei siittole kauankhaan aikaa, ko meilä näky telkkarista vain ykkönen ja kakkonen. Tai ei nekhään aina näkyny ko se iävvanha toosa alko piiputhaan. Isä piti sen päälä kuumaa vesisankkoa, että sais sillä kuvaputken lämpenehmään. Piti etelisenä päivänä kattoa tuliko mithään ohjelmaa ja sitte laittaa se ämpäri kolme tiimaa ennen siihen apparaatin pääle, että se räpsähti illala auki. Mutta sitte net praatasit kylilä, että alkas näkyä kolmonen. Soli kuulemma hyä kanava, ko sielä näky samhaan hinthaan oikein Ameriikan ohjelmat. Mie rukatin monena iltana istua mummon kamarissa, ko sillä oli värikki siinä telkkarissa. Ja ko tarpheeksi ootin, niin sielä alkoki näkyä kolmosen testikuva! Mie kattoin monena iltana sitä testikuvvaa ja soitin kaverile Turtolhaan, että joko teiläki näkkyy? Ja sitte se authuus vasta koitti, ko sieltä alko näkyhmään Kauhniit ja Rohkeat. Nykko jälkheenpäin aattelee, niin oli se meile kläpeile aika kummalinen roolimalli, ko siinä kaikki Pruuket ja Ritset rääkyit naama vinossa, tapella nalkutit tai menit toisten kansa sänkhyyn kilpaa. Ja aatella! Nyh meilon jo tikipoksi. Kanavia näkkyy täälä Etelä-Suomessa minun kotona vishiin kolmekkymmentäviis. Ja aviisissa kirjotethiin, että kohta soon vanhaa seki tekniikka. Tullee joku teräväpiirtokuva ja kuulemma kohta voipi kattoa seinän tapetista vilmiä. Ei tartte kallista apparaattia ja poksia ollekhaan. Mie en kyllä ymmärä miten voipi tapetissa näkyä kuva tai kuulua ääni. Mutta kyllä soon tekniikka muutekki ihmeelistä. Emmie ymmärä sitäkhään miten net lentokonheet pyssyy ilmassa. Sehän oon aivan luonnonvastasta, että rautanen möykky pyssyy taihvaala, vaikka se ei ees räpytä siipiä. Son vissi homma, että sen häätyy olla sitä uskoa, millä se pyssyy. Ko kaikki ihmiset sielä sisälä uskoo, että se pyssyy ilmassa ja puristaa takapuolela tiukasti penkkiä, niin sillähän se pyssyy. Auta armias, jos joku heltiää sen puristamisen – jo varhmaan tullee ilmakuopat ja röykytykset. Mutta niihin puhuhviin tapethiin mie en kyllä usko ennenko näen!
Tämä kertomus minun lapsuuesta ei ole mikhään satu, vaan aivan toela tapahtunu juttu. Tänäpäivänäki muistan ko eilisen, vaikka aikaa on kulunu yli 40 vuotta. Mie olin silloin 7-vuotias ja minun nuorempi sisko Anja oli 3-vuotias. Oli kaunis ja lämmin kesäsunnuntai. Aili-äiti oli jo etelisenä päivänä selittäny, että met lähemä pyhänä käyhmään Vaarasissa vanheelä. Asuima Lankojärven takana ja sillon ei ollu vielä maantietä. Kotia kuljethiin puuvenheelä järven yli soutamalla. Tuli kyllä tutuksi tuon järven selkä. Vaarasissa asu Kyllikki-täti ja Esko, Kyllikki oli äitin sisar ja minun kummitäti. Soli oikein hoikkanen ja minun äiti taas oli pyöreä. Järven pinta oli aivan tyyni. Isä souteli kaartaen Veksalahen ja Kultaniemen rantoja, äiti piti melala perrää. Mie ja Anja istuima vierekkäin keskelä venettä. Isä oli aina terottanu ettei venheessä saa nousta seisomhaan ja pittää muutekki olla siivosti. Yhen kerran mie olin pienempänä suuttunu isäle ja kävely venheessä, ja isä oli ottanu niskasta kiini ja istuttanu takasi. Päivä vierähti kylässä, Kyllikin ja Eskon ja Hiljan ja Kallen tykönä. Isä ja Kalle muistelit vanhoja savotta-aikoja, kuinka net ajoit hevosilla puita lanssiin. Iltasella soutelimma taas Kentänpäähän kotia kohti, ilma oli lämmin ja tyyni. Mulle ja Anjale tuli jotaki kinastelua siinä venheessä ja isä otti Anjan oman sölän taka istumhaan. Yhtäkkiä vene alko keinumhaan ja heilumhaan ko keinutuoli. Vettä tuli perästä venheesseen ja roiske kävi ko olis satanu. Äiti hättäänty, huusi jotaki ja koitti samala meloa. Vene oli noussu ison vihreän näljäsen hauen sölkhään. Viimein selvisimmä tuosta tilantheesta. Onneksi vene ei kaatunu, isä ja Anja eivät ainakhaan osahneet uia. Mie ja äiti kyllä, mutta naamasta päätellen äitilä otti syämestä. Isä selitti, että kyllä hälle selvisi koko juttu: Hauki oli maanu rannala aurinkossa ja ko se kuuli ääniä, niin soli lähteny uihmaan söläle. Meän vene vain sattu olehmaan sen reitilä. Muistan ko Lankojärvelä puhuthiin isosta hauesta jonka muutama oli nähnykki. Joku oli jahanukki pyssyn kans. Seuraavana aamuna soutelimma isän kansa Veksalahen rantoja, mutta mithään ei näkyny, eikä ainakhaan uppopuita. Tulima siihen lopputulokseen, että kyllä se oli se Lankojärven isohauki. Muisteli:
Kävin tänä päivänä puolukassa, eli puolassa, niinko täälä Pellossa sanothaan. Ilma oli mitä mukavin, aurinko paisto ja polttiaiset lentelit ympärillä. Puolat olit suuria ko kahvinpööniä, ko kesä oli ollu satheinen ja lämmin. Muistelin lapsuuen marjastusreisuja Lankojärvelä. Hillat ja mustikat myythiin, ko niitä oli huono säilyttää talven yli. Sillon ei ollu vielä pakasteita. Puolat säily ulkovarastossa eli puojissa. Marjastuksela sai mykavasti taskurahhaa. Tosin kaikki keräthiin käsin ko ei ollu vielä poimureita. Isän kan met kuljima marjassa. Isä tiesi hyät paikat. Äiti ja isä olit kuuhleet, että Roan Arviiti oli ostanu jostaki poimurin. Arviiti oli isän eno. Isä päätti lähteä kattomhaan minkälainen se poimuri oli. Ootima tietekki mielenkiinola mitä isälä olis kerrottavvaa. Aattelimma, että pian äiti ostas meilekki semmosen. "Ei
veikkosten siihen kannata vähiä rahoja tuhlata," sano
isä. Joten äiti ja isä sitte päättivät, ettei poimuria osteta. Muistan erhään syksyn ko isä oli löytäny hyvän puolukkapaikan. Aamula varhain lähimä kerräähmään, Yö oli ollu mahottoman kylmä ja ko met pääsimä perile, oli maa aivan kuurassa. Meän hääty oottaa, että ilma lämpiää ja kuura sullaa. Hanskat käessä kokosimma rakkulaisia puoloja kaks ämpäriä täytheen. Meilä kläpilä oli joskus tapana laittaa sammalia ämpärhiin ja marjoja pääle kerros. Jos tuli muita poimijia vastaan, uskoima heän luuhleen, että ämpärit olit täynä marjoja. Kerran met sepitimmä juttua, että mettän siimeksessä assuu vanha pariskunta pienessä mökissä. Naapurin lapset uskoit, että soli tosi tarina. Kyllä tänä päivänä on ruottalaisela isola poimurila hyä marjoja koota, eikä tartte ees kolmea kättä.
Muisteli:
|
|
 |
||||
 |
|||||||
